Huomenta Lausannesta! Oli aika pakata tavarat, sanoa hyvästit Pankkiirille, Liisalle, Moanalle ja Sakuralle ja lähteä käpyttelemään Pankkiirin asunnolta parkkipaikalle, jossa Sitruuna meitä (toivottavasti) jo kovasti odotteli. Edellisenä iltana olimme jutelleet Pankkiirin ja Liisan kanssa siitä, mihin meidän kannattaisi suunnistaa tällä lyhyellä Sveitsin visiitillämme ja keskustelun lopputuloksena seuraavaksi pysähdyspaikaksi valikoitui Interlaken. Lausannesta on suora kulkuyhteys Interlakeniin moottoritietä pitkin, mutta Pankkiiri sanoi, että mikäli haluaa valita maisemareitin, kannattaa ajaa vuoriston kautta. Siitäkin huolimatta, että Sitruunan suorituskyky aina hieman mietityttää vuoristoteitä ajellessamme, päätimme valita maisemareitin moottoritien sijaan.
Parc de Mannerheim
Teimme Sitruunalle päästyämme nopean tsekkauksen, että kukaan ei ollut yrittänyt autoon sisään sillä välin, kun olimme poissa. Kaikki näytti olevan kunnossa, joten päräytimme Sitruunan käyntiin ja lähdimme matkaan. Matkalla kohti vuoristoa vierailimme Lausannen lähellä sijaitsevassa Montreux’n kaupungissa. Kaupunki sijaitsee Lausannen lailla Genevenjärven rannalla ja kaupungista löytyy Parc de Mannerheim -puisto, jossa on Mannerheimille pystytetty muistomerkki.
Mannerheimin muisto elää voimakkaasti Sveitsissä. Hän eli viimeiset vuotensa Montreux’n lähellä sijaitsevassa Glionin kylässä ja kuoli vuonna 1951 sairaalahoidossa Lausannessa. Muistomonumentti on pystytetty puistoon vuonna 1955. Monumentin yhdellä sivulla on Suomen leijonavaakuna, toisella sivulla sukuvaakuna ja Marsalkan sauvat sekä ote A. Hellaakosken runosta: ”Tuossa on luonne laivan keulassa kyllä, kun se syvien yllä tietänsä kyntää.” Kolmannella sivulla on ranskaksi kirjoitettu muistoteksti, joka vapaasti käännettynä menee näin: ”Suomen ja sen sankarillisen kansan kunniaksi, jalon ritarin, vapaaherra Carl Gustav Mannerheimin, Suomen marsalkan, 1867–1951 muistolle.” Puistossa pidetään vuosittain seppeleenlaskutilaisuus Mannerheimin syntymäpäivänä ja Puolustusvoimain lippujuhlapäivänä 4. kesäkuuta.
Kuvankauniit vuoristomaisemat
Puistosta lähdettyämme matka jatkui ja tie lähti pikkuhiljaa loivaan ylämäkeen, kun Sitruunan nokka kääntyi kohti vuoristoa. Pian kurvailimme mutkikkaita teitä korkealla vuoristossa samalla maisemia ihaillen. Matkalla pysähdyimme pienelle jaloittelutauolle Château-d’Oex -nimiseen kylään, ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Interlakenia.
Sveitsin vuoristomaisemat ovat suoraan kuin postikortista, minne tahansa katsookin. Joka suunnassa näkee jylhästi kohoavia vuoria ja niiden välissä levittäytyviä vehreitä, pehmeästi kumpuilevia niittyjä. Pienten kylien maalaismaisemat täydentävät idyllin täydellisesti puisilla alppimajoillaan ja niiden kukkivilla parvekkeillaan. Niityillä kirmaavat lehmät tuovat maisemaan eläväisen rytmin ja lehmien kaulassa roikkuvien kellojen kumea kilinä kuuluu olennaiseksi osaksi alppien tunnelmaa. Sveitsin henkeäsalpaaviin maisemiin on vaikea olla rakastumatta ja on varmasti sanomattakin selvää, että meidän sydämemme Sveitsi varasti onnistuneesti.
Kun olimme jättäneet Château-d’Oex-kylän taakse, ei mennyt kauaakaan, kun tiekylttien kieli muuttui kaikesta päätellen ranskasta saksaksi. Yhtäkkiä alkoi tulla nimittäin vastaan kaiken maailman auchzwötzeirfardaswunderbarzchfäsczh -teksteillä varustettuja kylttejä, eikä ranskankielisistä pehmeännäköisistä sanoista kylteissä ollut enää tietoakaan.
Camping Manor Farm
Saavuimme Interlakeniin myöhään iltapäivästä ja suuntasimme suoraan Interlakenin leirintäalueelle (Camping Manor Farm), joka sijaitsee 5 kilometrin päässä Interlakenin keskustasta. Kaksi yötä leirintäalueella maksoi 96,59 euroa, joten emme ylittäneet 50 euroon nostamaamme leirintäalueiden yökohtaista kipurajaakaan kyseisellä paikalla. Leirintäaluemaksun hintaan kuului myös meno – paluulippu järviveneellä leirintäalueelta keskustaan. Leirintäalue sijaitsee nimittäin aivan järven rannalla ja järvi jatkuu leveänä jokena Interlakenin keskustaan ja sen läpi.
Omalle paikalle asetuttuamme Jay lähti heti käymään leirintäalueen vessoilla. Nämä WC- ja suihkuasiat ovat joka leirintäalueelle saapuessa aina yhtä jännittäviä, kun koskaan ei tiedä millaisia saniteettitiloja mikäkin leirintäalue tarjoaa. Matkan tässä vaiheessa olimme nähneet jo aika lailla kaikenlaista laidasta laitaan. Jayn palatessa vessoilta kysyinkin heti häneltä, että olivatko vessat siistit, johon Jay vastasi: “No oli ihan luksustason vessat, ja oli kuule pöntön renkaatki!”
Koska päivä alkoi olla jo niin pitkällä, niin emme enää viitsineet lähteä liikenteeseen. Sen sijaan kävelimme leirintäalueen rantaan ihailemaan kauniita Interlakenin maisemia ja pulahdimme iltauinnilla Thun-järvessä ennen nukkumaanmenoa. Sveitsin järvet poikkeavat siinä mielessä koti-Suomen järvistä, että jokainen näkemämme Sveitsin järvi on ollut kirkkaan turkoosin värinen. Järvien väri tuo kaunista kontrastia taustalla kohoavien lumihuippuisten vuorten rinnalle.
Edullista automatkailua
Heräsimme seuraavana aamuna hyvissä ajoin, sillä meinasimme viettää päivän Interlakenin keskustaa kierrellen. Aamulla minulla oli kuitenkin sen verran luppoaikaa ennen lähtöä, että selailin puhelimesta reissukuvia.
E: “Kattelin tässä just meijä Portugalin kuvia. Sen mun vanhan luokkakaverin kanssa ku höpöttelin nii sano et on kans sinne Portugaliin himoinnu mut on ollu nii kalliit lennot aina nii ei oo sen takia viel käyny.”
J: “Oisit sanonu et mene autolla nii pääsee ilmaseks.”
E: “Ai ilmaseks vai?”
J: “No niinhän ne autoilijat aina kertoo: ’Olimme neljäsataa päivää reissussa eikä meillä mennyt rahaa juuri ollenkaan. Auton rakentaminen maksoi Siwan muovikassin verran, autoon mahtuu lisäkseni mieheni, meidän kaksi koiraamme ja kaikki mieheni sisarukset, joita on seitsemän. Reissubudjettimme oli 2,5 euroa per viikko, mutta sitä emme onneksi ylittäneet. Yhtenä viikkona budjetinylitys kävi lähellä kun käytimme 1,90 euroa, mutta onneksi siitäkin selvittiin. Bensaan tietysti aina rahaa menee mutta onneksi on kauniita maisemia mihin jäädä kun bensa alkaa hupenemaan. Seuratkaa meitä, mutta älkää Instagramissa, sillä meillä ei ole puhelimia eikä tietokoneita. Voitte lähettää pullopostia niin vastaamme jos jaksamme. Kyllä elämässä ilman rahaa selviää jos osaa nauttia oikeista asioista.’ Tolleen ne selittää. Sit ite on sillee joo olin tossa viikon Sveitsissä, imeskelin säästösyistä katukivetystä lounaaksi ja siitäki pärähti viis päivää putkaa ja viidenkympin sakko.”
Interlaken
Aamutoimien jälkeen lähdimme kohti laituria, jossa järvilaiva jo odotteli matkustajia kyytiin. Matka leirintäalueelta Interlakenin keskustaan järveä ja jokea pitkin oli jo kokemus itsessään. Maisemat olivat vertaansa vailla ja erityisen kirkkaan järviveden turkoosista väristä teki aurinkoinen päivä, joka oli meille sopivasti osunut kaupunkiseikkailun kunniaksi.
Interlaken sijaitsee Bernin alpeilla ja se on yksi Sveitsin suosituimmista matkakohteista. Kaupunki tunnetaan upeista vuoristomaisemistaan ja sijainnistaan Thun- ja Brienz-järvien välissä. Interlaken on erityisen suosittu harrastajien keskuudessa, jotka tykkäävät vaelluksesta, laskettelusta, varjoliidosta ja muista ulkoilulajeista.
Interlakenista on junayhteys 1. elokuuta 1912 avatulle Jungfraujochin rautatieasemalle, joka on Euroopan korkeimmalla sijaitseva rautatieasema (3 454 m). Jungfraujoch on Mönchin ja Jungfraun vuorenhuippujen välissä sijaitseva sola ja se tunnetaan nimellä ”Top of Europe”. Alue on osa Unescon maailmanperintöluetteloon nimensä saanutta Jungfraun–Aletschin alppialuetta. Vierailijat voivat tutustua alueella muun muassa Jääpalatsiin, Sphinx-observatorioon ja nauttia alueen talvisista aktiviteeteista ympäri vuoden.
Niin kuvankaunis kuin Sveitsi onkin, ei se budjettimatkailijan kukkarolle ole kovin kaunista katsottavaa. Sveitsin hintataso on selvästi korkeampi kuin Suomessa: Hinnat ovat korkealla niin arkisten asioiden kuin aktiviteettienkin osalta. Näin ollen meidän vierailumme Interlakenissa oli aika tavanomainen, kiertelimme kaupungilla ja kävimme juomassa kahvit paikallisessa kahvilassa. Kaupungin yllä leijaili paljon varjoliitäjiä ja hetken mietin, olisinko uskaltautunut tandemvarjoliidolle. Pitkän harkinnan jälkeen jätin sen tällä kertaa kuitenkin väliin jo edellä mainituista budjettisyistä. Pyörähdimme myös Interlakenin kasinon pihalla, mutta ilman ystäväämme Muuvipeikkoa emme sisään asti uskaltaneet astua. Emme nimittäin ymmärrä kortinpelaamisesta mitään, saati miten tuollaisilla kasinoilla pitäisi toimia.
Palasimme järvilaivalla takaisin leirintäalueelle hyvissä ajoin ja söimme aikaisen päivällisen leirintäalueen ravintolassa. Päivän lopuksi kävimme vielä iltauinnilla ja uinnilta Sitruunalle palatessamme Jay sohaisi vahingossa kyynärpäällään viinilasin lattialle Sitruunan tasolta. Lasi hajosi luonnollisesti miljoonaksi pieneksi sirpaleeksi ja tiesin, että on aika astua jälleen sivummalle, olla puuttumatta Jayn bisneksiin ja antaa hänen siivota kirosanojen saattelemana sirpaleet lattialta. Toivatkohan sirpaleet onnea meidän loppureissullemme, se jäi nähtäväksi.
Leirintäalue hukassa
Aamulla matka jatkui Interlakenista kohti Grindelwaldia. Matka kesti vaivaiset puoli tuntia ja ajotie myötäili paljolti samaa reittiä junaradan kanssa. Useampi juna ohittikin meidät ajomatkan aikana.
Grindelwaldiin päästyämme Park4night -sovelluksesta valitsemamme leirintäalueen etsiminen kestikin sitten vähintään yhtä kauan kuin itse ajomatka. Sahasimme kapoisia maalaisteitä edestakaisin leirintäaluetta etsien ja jouduimme muutamaan otteeseen kysymään ohjeita myös paikallisilta. Pitkän etsimisen jälkeen lähdimme suunnistamaan jyrkkään ylämäkeen siinä toivossa, että leirintäalue olisi siellä suunnassa, johon olimme ajamassa. Ja sieltä se onneksi löytyikin. Pelkäsimme nimittäin jo, että joudumme veivaamaan Sitruunan kanssa kapoisia ja jyrkkiä teitä takaisinpäin, mikäli olisimme jälleen valinneet väärän suunnan. Sitruunan kytkin alkoi nimittäin selvästi vetelemään viimeisiään tämän jatkuvan sahaamisen vuoksi.
Leirintäalue oli hyvin yksinkertainen: Sieltä löytyi konteista tehdyt suihku- ja wc-tilat, pyykkihuone sekä pieni puinen mökki, joka toimi respana. Alue ei ollut kovin iso, eikä näin suoraan sanottuna välttämättä ihan Sitruunan kokoiselle autolle tehty sen epätasaisuuden vuoksi. Leirintäalueen tiedoissa varoiteltiinkin, että kovin isolla matkailuautolla ei kannata leirintäalueelle yrittää. Saimme kuitenkin Sitruunan lopulta parkkiin – Tosin sitä ennen kytkin luisti ja meinasi leikata kiinni pienessä ylämäessä. Hetken näytti jo siltä, että jäämme mäkeen jumiin, kun uljas Sitruunamme simahti siihen kerran jos toisenkin. Vaikka seurasin tilannetta ulkoa käsin, oli Jayn vitutus käsin kosketeltavaa. Olen melko varma, että Sitruunasta nousevan savun lisäksi näin savua nousevan myös Jayn korvista.
Should we move here?
Sekä leirintäalueen etsiminen että siellä oikealle paikalle asettuminen vaati kärsivällisyyttä sekä Jaylta että minulta, mutta kaikki tilanteen eteen nähty vaiva oli sen arvoista. Leirintäalue sijaitsi korkealla mäessä, alapuolella aukesi kauniit näkymät Grindelwaldiin ja aluetta ympäröi kauneimmat vuoristomaisemat, mitä olimme siihen mennessä nähneet. Lisäksi aivan leirintäalueen vieressä sijaitsi suuri maalaistalo, jonka pihalla laidunsi kolme aasia kellot kaulassa kilkuttaen. Oman viehätyksensä toi myös leirintäalueen yksinkertaisuus ja se, että alueelle ei ollut rakennettu mitään ylimääräistä. Paikka oli pyritty selvästi pitämään mahdollisimman maanläheisenä, jotta se istuu ympäröivään maalais- ja vuoristomaisemaan.
Grindelwaldin leirintäalueesta muodostui kerta heitolla yksi lempileirintäalueistamme Tarragonan (Espanja) ja Santa Polan (Espanja) leirintäalueiden lisäksi. Leirintäalue kuuluu osaksi Aspen alpin lifestyle hotellia ja hotelli sijaitsee hieman ylempänä mäessä, kuitenkin leirintäalueen aivan välittömässä läheisyydessä. Miljöö oli niin kaunis, että sitä on sanoin vaikea kuvailla.
Paikalle asettumisen jälkeen nostimme heti retkituolit autosta pihalle ja istahdimme ihailemaan kauniita maisemia ja aasien laiduntamista. Jayn Sitruunaa kohtaan tuntema kiukku alkoi pikkuhiljaa maisemia ihaillessa laantua. Tosin hieman mietitytti Sitruunan kytkimen tilanne ja se, vaatisiko kytkin jonkinlaista remonttia ennen seuraavaan paikkaan siirtymistä. Jätimme kytkimestä huolehtimisen kuitenkin jollekin toiselle päivälle ja aloimme kokkailla Sitruunalla lounasta. Leirintäalueella parveili huomattava määrä kärpäsiä, mutta sekään ei saanut pilattua leirintäalueen seesteistä tunnelmaa. Veikkasimme, että poikkeuksellisen suuren määrän kärpäsiä leirintäalueelle houkutteli viereinen maalaistalo ja sen pihalla laiduntavat aasit.
Täs kaupungis on vaan yks seriffi ja se oon mä
Lounaan jälkeen jatkoimme seesteistä maisemista nauttimista retkituoleissa. Aasien touhuja seuraillessa huomasimme, että yhdessä vaiheessa yksi aaseista tarkkaili tiiviisti pihalle jätettyä lapsen lelupoliisiautoa ja polki päättäväisesti kaviota. Meinasi kenties, että hänelle ei mitkään minipoliisit ala urputtelemaan. Pian maalaistalon ladon alta juoksi nurmikolle pieniä, noin 3 kuukautta vanhoja kissanpentuja. Pentuja seurasi kissojen emo ja he kaikki kirmailivat hetken aikaa nurmikolla, kunnes yksi aaseista kiinnostui kissoista niin kovin, että sai tahtomattaan lähestymisellään säikäytettyä kissat takaisin latoon.
Ihana Grindelwald
Tarpeeksi kauan ruokaa lasketeltuamme päätimme lähteä kiertelemään Grindelwaldia. Leirintäalueen hintaan kuului ilmainen meno-paluulippu bussilla keskustaan ja takaisin, mutta päätimme reippailla ja lähdimme matkaan kävellen. Keskustaan oli leirintäalueelta noin 2,5 kilometriä jyrkkää alamäkeä, joka ei tietenkään mennessä tuntunut ollenkaan raskaalta. Etukäteen kuitenkin jännitti jo valmiiksi, että mitenhän mahdamme jaksaa kavuta kiertelyn päätteeksi takaisin ylös.
Grindelwald on idyllinen alppikylä Jungfraun alueella. Grindelwaldia ympäröivät Sveitsin Alppien korkeimmat huiput, kuten Eiger (3 970 m), Mönch (4 107 m) ja Schreckhorn (4 078 m). Alueella sijaitsee myös muita tunnettuja vuoria, kuten Wetterhorn ja Männlichen. Grindelwaldin kylä tarjoaa perinteistä sveitsiläistä tunnelmaa, paljon ulkoilureittejä ja erinomaisia vaellus- ja laskettelumahdollisuuksia. Grindelwaldin terminaalista on suora yhteys Jungfraujochiin (Top of Europe).
Keskustaan päästyämme pyörähdimme Grindelwaldin terminaalilla katsomassa, paljonko olisi maksanut matka terminaalilta Jungfraujochiin ja takaisin. Ja hintaahan oli, nimittäin yli 200 euroa per henkilö. Matkanteko olisi tapahtunut ensin kaapelihissillä terminaalilta Eigergletscherin asemalle ja siitä matka olisi jatkunut Jungfrau railway -junalla Jungfraujochiin. Korkeasta hinnasta huolimatta harkitsimme lähtöä hetken. Lopulta tulimme siihen lopputulokseen, että jättäisimme matkan välistä hinnan lisäksi siitä syystä, että Jay pelkää korkeita paikkoja ja toisekseen, meillä ei ollut talvivarusteita mukana, jotka Jungfraujochissa olisivat olleet välttämättömät.
Tällaisilla pitkillä reissuilla tulee väistämättä eteen monia ”once in a lifetime” -tilaisuuksia, mutta budjettimatkailijana niihin tulee harvoin tartuttua. Plussaa kuitenkin on, että jo pelkkä reissaaminen itsessään on niin ainutkertainen seikkailu, että suurempia ”kohokohtia” vähemmän kaipaa eikä niiden väliin jättäminen jää juurikaan harmittamaan. Ja onneksi katukivetyksiä on kaikkialla.
Self-service
Terminaalilta lähdettyämme kiertelimme Grindelwaldin kylää hetken, ennen kuin lähdimme tarpomaan ylämäkeä takaisin leirintäalueelle. Noin mäen puolessa välissä huomasimme, että yhden alppimajan portaille oli jätetty jääkaappi ja jääkaapin ovessa oli lappu: ”Vaeltajille juotavaa tarjolla jääkaapissa. Jätäthän maksun jääkaapin vieressä olevaan purkkiin.” Rappusilla ei siis ollut ketään päivystämässä tai vahtimassa jääkaapin sisältöä, vaan kaapista saivat janoiset omatoimisesti ottaa juotavaa ja jättää lapussa olevan hinnaston mukaisen summan purkkiin. Koko konsepti kiehtoi meitä kovasti jo siitä syystä, kuinka suuri luotto alueen paikallisilla oli turisteihin. Ja toivottavasti alueelle ei ole sattunut tai satu epärehellisiä reissaajia, jotta paikalliset voivat jatkaa samaisella toimintamallilla myös tulevaisuudessa.
Alppimajan toisella puolella oli varsinainen ravintola, jonka pöytään saattoivat väsyneet matkailijat hetkeksi istahtaa ja tilata juotavaa tai pientä syötävää ennen matkanteon jatkamista. Me luonnollisesti kuuluimme näiden väsyneiden matkailijoiden joukkoon, olimmehan sentään tarponeet jo ainakin neljä kilometriä. Niinpä istahdimme hetkeksi ravintolaan. Joimme me ehkä yhdet palauttavat kaljatkin ennen tarpomisen jatkamista kohti leirintäaluetta.
Illalla nautimme olostamme ja kauniista meitä ympäröivästä miljööstä aasien touhuja ja ukkospilvien kerääntymistä vuorten ympärille ihmetellen. Kävimme juomassa myös muutamat kaljat leirintäalueen respassa. Respassa ei ollut henkilökuntaa paikalla, vaan respan kylmäkaapista sai ottaa omatoimisesti juotavaa jättämällä käteistä tiskille. Vaihtoehtoisesti pystyi kirjaamaan ylös, kuinka monta juomaa olo juonut ja kuittaamaan ne korttimaksulla respan työntekijän ollessa paikalla seuraavana päivänä.
That’s me in the corner
Seuraavana aamuna tihutti vettä, vaikka edellisen illan synkät ukkospilvet eivät koskaan saavuttaneetkaan Grindelwaldia. Aloitimme päivän rauhallisesti Sitruunalla aamupalaa kokkaillen ja aasien touhuilua seuraillen. Hitaan aamun jälkeen valmistauduimme päiväretkelle Gelmerin kiskoköysiradalle (funikulaari), joka sijaitsee Bernin kantonissa, noin tunnin ajomatkan päässä Grindelwaldista. Jay oli hoilottanut koko aamun samaa laulua: “That’s me in the corner, that’s me in the spotlight loosing my religion”, ja hoilottaminen sen kuin jatkui ajomatkalla Gelmerbahnille.
E: “That’s me in the corner… Ihan oikeesti nyt se soi päässä.”
J: “Joo eikä se enää lähekkää ennenku menee johki kulmaan.”
Gelmerbahn
Ilma oli edelleen pilvinen Gelmerbahnille saavuttuamme. Taivaalta ripotteli myös ajoittain vettä. Sitruunan kytkimen ongelmista ei onneksi ajomatkan aikana ollut tietoakaan. Oletimme siis, että kaikki on sen osalta kunnossa, kunnes Sitruuna toisin todistaa.
Olimme ostaneet kiskoköysiradalle liput ennakkoon netistä varmuuden vuoksi, mikäli paikalla olisi ruuhkaa. Liput maksoivat hieman yli 40 euroa per henkilö (meno – paluu). Positiiviseksi yllätykseksemme paikalla ei kuitenkaan ollut kovin paljon väkeä, joten pääsimme heti hyppäämään vaunun kyytiin. Vaunu vei meidät Gelmerbahnin ala-asemalta noin 448 metrin verran kiskoköysiradan yläasemalle
Gelmerbahn eli funikulaarirata sijaitsee Bernin kantonissa, Haslital-laaksossa. Sen ala-asema on Handeggissä ja yläasema Gelmerseen -järven lähellä noin 1 860 metriä merenpinnan yläpuolella. Funikulaari on rakennettu vuonna 1926, mutta matkustajakäyttöön se otettiin vasta vuonna 2001. Sitä ennen rataa käytettiin painavien rakennustarvikkeiden kuljettamiseen Gelmerin padolle.
Kiskoköysirata on noin 1 028 metriä pitkä ja se kuljettaa matkustajia noin 448 metrin verran ylöspäin. Kulkuvälineessä on vain yksi avoin vaunu, joka kulkee vinossa rataa pitkin vinssin avulla. Radan kaltevuus on parhaimmillaan 106 prosenttia ja Gelmerbahn tunnettiinkin ennen Euroopan jyrkimpänä funikulaarina. Tittelin vei kuitenkin vuonna 2017 toinen sveitsiläinen funikulaari Stoosbahn, jonka kaltevuus on tiukimmillaan 110 prosenttia. Stoosbahnin kyydissä matkustetaan kuitenkin lasihyteissä, toisin kuin Gelmerbahnin, jossa vaunu on avoin – Ja tästä syystä Gelmerbahn on monien mielestä edelleen Sveitsin upein funikulaari.
Vaunumatka oli todella mielenkiintoinen kokemus ja hieman sateisesta säästä huolimatta maisemiakin näki, vaikka pilviä oli paljon. Jayn korkeanpaikankammokaan ei kovasti nostanut päätään, muutamaa ääni täristen päästettyä kauhistelua lukuun ottamatta. Yläasemalta avautuivat näkymät Gelmersee -järvelle ja sitä ympäröivään vuoristoon. Järven ympärillä kulkee erilaisia patikointireittejä, mutta me tyydyimme vaeltelemaan vain yläaseman lähiympäristössä. Emme nimittäin olleet jälleen kerran varautuneet varusteiden osalta ollenkaan, eikä mukana ollut edes vesipulloa.
Mitä nyt taas Sitruuna?
Noin tunnin vaeltelun jälkeen hyppäsimme jälleen vaunun kyytiin, joka vei meidät takaisin Gelmerbahnin ala-asemalle. Matka sekä ylös että alas kestää noin 12 minuuttia, joten aikaa maisemien ihailuun oli runsaasti. Vaunusta pois hypättyämme kävimme vielä kurkkaamassa aivan aseman lähellä sijaitsevan joen yli kulkevan riippusillan. Riippusillalla kävellessämme Jayn piilossa pysynyt korkeanpaikankammo nosti päätään, sillä sillalta suoraan alas jokeen oli valehtelematta 70 metriä. Paniikin iskiessä Jay kiisi adrenaliiniryöpyissä takaisin tasaiselle maalle niin pian kuin mahdollista. Hetken jokea ihasteltuani seurasin perässä ja jatkoimme matkaa takaisin parkkipaikalle jätetylle Sitruunallemme.
Sitruunalle palattuamme Jay huomasi, että Sitruunan takaovet olivat olleet koko Gelmerbahn -vierailumme ajan auki. Toisin sanoen takaovien lukitus ei jälleen toiminut. Kapusimme Sitruunan kyytiin Jayn ladellessa Sitruunalle kirouksia. Matkalla takaisin Gelmerbahnilta Grindelwaldiin Jayn väsymys adrenaliinipurkauksen ja Sitruunalle osoittamansa kiukun jäljiltä alkoi näkyä melkein koko ajomatkan kestäneenä yksinpuheluna: “Mene nyt siitä alta stnan kyklooppi, ei millää pahalla.. Kyllä kyllä kylläää, ravintolaan, syömäään. Aina vaaan, vuoriaaa… Ei vittu mun pitää tää vitun autoki vielä korjaa. Ei saatana. Mun mielestä tää pitäs ajaa tonne jontkaan… Soooo tell me what you want what you really really want… Aja vittu, kolkkaa ojaan se pyöräilijä! …She thinks my tractor is sexyyy…”
Viimeinen auringonlasku Grindelwaldissa
Saavuimme myöhään iltapäivästä takaisin Grindelwaldiin ja viimeisen Sveitsissä vietetyn illan kunniaksi päätimme syödä päivällisen ravintolassa leirintäalueella kokkailun sijaan. Fondue -annokset syötyämme jatkoimme matkaa leirintäalueelle taivaan kirkastuessa sateisen ja pilvisen päivän jäljiltä. Leirintäalueelle päästyämme nostimme retkituolit jälleen pihalle ja istahdimme nauttimaan viimeisestä illastamme Grindelwaldin kauniissa vuoristomaisemissa. Sitruunan ongelmista murehtiminen sai jäädä seuraavalle päivälle.
Grindelwaldin maisemat näyttivät sateisen päivän jälkeen poikkeuksellisen kauniita; auringonlasku sytytti vuorten seinämät tuleen maalaten ne kullan, persikan ja ruusun sävyillä samalla kun Grindelwaldin laakso alapuolella alkoi pehmetä iltavalossa. Taustalta kuului kellojen kilkatus viereisestä maalaistalosta, jonka pihalla aasit laidunsivat. Viimeisiä vuoren seinämistä heijastavia auringonsäteitä katsellessani tiesin, että tähän hetkeen tulen vielä monta kertaa muistoissani palaamaan.
Ällötahmean romantisoituun kappaleeseen on hyvä lopettaa, Sitruunan ulinaa.
