Kanki-kaikkosen kanssa kartsalle!
Viimeisen Tarragonassa vietetyn päivän kunniaksi lähdimme kiertelemään kaupungin keskustaa. Jayn muutaman päivän takaisen pää edellä aaltoon -sukeltamisen seurauksena syntynyt niskakipu oli yltynyt entisestään, eikä pää kääntynyt enää juuri ollenkaan. Näin ollen keskustassa kävely ei ollut Jaylle kovin nautinnollinen reissu, vaikka kaupunki kaunis olikin.
Tarragona on yksi Espanjan merkittävimmistä satamakaupungeista. Lisäksi se tunnetaan erityisesti muinaisen Rooman aikaisista raunioistaan – muun muassa hyvin säilyneestä amfiteatterista ja kaupunginmuureista. Tarragona on Costa Dauradan eli Kultaisen rannikon keskus, jossa yhdistyvät historia, Välimeren rantalomat ja vilkas kulttuurielämä. Tarragona kuuluu Unescon maailmanperintölistalle.
Takaisin leirintäalueelle palatessamme jouduimme hieman suunnittelemaan ajoreittiämme uusiksi siltä varalta, mikäli Jayn niskakipu ei helpota. Espanjasta meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa Ranskan Cannesiin ja pyörähtää samalla reissulla Nizzassa ja Monacossa. Nämä kohteet jouduimme valitettavasti kuitenkin tiputtamaan pois matkasuunnitelmastamme ja suunnittelemaan reitin uusiksi niin, että se olisi mahdollisimman jouheva kohti pohjoista. Jayn pahenevan niskakivun vuoksi pelko siitä, että hän ei pystyisi kohta ajamaan autoa enää ollenkaan, yltyi yltymistään. Sitruunamme vaatii kuorma-autokortin, joten minulla Sitruunan rattiin ei ole asiaa.
Bittersweet goodbye
Seuraavana aamuna oli aika sanoa hyvästit Tarragonalle ja startata matka kohti Ranskaa. Kohteenamme oli Mèzen kylä, jonka olimme valinneet pääasiassa siitä syystä, että se osui sopivasti matkan varrelle ja kylässä sijaitsi kuvista päätellen siistin näköinen leirintäalue. Matkaa Espanjan Tarragonasta Ranskan Mèzeen oli hieman yli 400 kilometriä, joten edessä oli pitkä ajopäivä. Ennen rajan ylitystä kävimme vielä huoltoasemalla nauttimassa viimeiset espanjalaiset kahvikupposet. Fiilis oli haikea, sillä olimme nauttineet Espanjassa olostamme täysin rinnoin ja olisimme voineet jäädä sinne pidemmäksikin aikaa. Huoltoasemakahvien jälkeen lähdimme hieman vastahakoisesti suunnistamaan kohti Ranskan rajaa.
68 liikenneympyrää
Leirintäalueilla ollessamme minulla on silloin tällöin tapana vetkutella vessaan lähtöä, varsinkin jos leirintäalueiden vessat eivät ole kovin siistit. Aina vetkutellessani saan Jaylta pitkän saarnan siitä, kuinka pidättäminen ei ole terveellistä. Ajopäivinä asia oli toisin.
E: “Mulla ois vähän pissahätä.”
J: “No tässä ei ois enää ku 370 kilsaa jäljellä??”
Ranskan puolelle päästyämme Mèzeen oli vielä matkaa 176 kilometriä ja matkan varrella 68 liikenneympyrää. Luit oikein: Kuusikymmentäkahdeksan liikenneympyrää, laskin aivan itse Google Mapsista.
Väsyneinä ja päät pyörällä jatkuvasta pyörimisestä saavuimme vihdoin Mèzen leirintäalueelle kello 17.40 iltapäivällä. Ajoituksemme ei olisi voinut olla parempi, sillä leirintäalueen respa oli menossa kuudelta kiinni. Sisäänkirjautumisen jälkeen jouduimme vaihtamaan alueella paikkaa kahdesti, sillä ensimmäiseen emme mahtuneet ja toiseen ei paistanut aurinko. Respan työntekijä oli kuitenkin todella avulias ja auttoi meitä hyvän paikan löytämisessä. Aurinkoisella säällä emme ota koskaan leirintäalueelta (maksullista) sähköä ja silloin tarvitsemme aurinkoisen paikan, jotta aurinkopaneelimme lataisi mahdollisimman tehokkaasti sähkön saannin varmistamiseksi.
Monica vauhdissa
Leirintäalue oli siisti, iso ja alueelta löytyi kolmen altaan allasalue. Leirintäalue sijaitsi meren rannalla, mutta kunnollista hiekkarantaa siellä ei ollut. Lisäksi rannassa haisi hieman omituiselle, joten uiminen meressä ei houkutellut. Sitruunalla tehdyn päivällisen jälkeen lähdimme iltakävelylle lähialueelle ennen nukkumaanmenoa.
Seuraavana aamuna hampaat pestyäni ja Sitruunalle takaisin saavuttuani oli kodin hengetär Monica pistänyt jälleen siivousrumban pystyyn: Pyykit roikkuivat pestyinä pihalle ripustetuilla naruilla, Sitruunan sängyn patjat oli kannettu pihalle tuulettumaan ja Jay kurkki tyytyväisenä rätti kädessä Sitruunan ovenraosta. Perusteellisen siivouksen jälkeen suuntasimme altaille nauttimaan aurinkoisesta päivästä.
Persehome
Altailla vietetyn päivän jälkeen kävimme suihkussa ja valmistauduimme Mèzen kylään tutustumiseen. Jaylla oli tavarat hukassa, eivätkä pyykitkään olleet kerenneet vielä kuivua aamuisen pesun jäljiltä.
J: “Vittuku kaikki on levällään mun hermot ei kestä tällästä. Mä paloinki tänää, ois pitäny rasvata ku iho alkaa muuten taas kesimään.”
E: “No haluutko nyt rasvata?”
J: “En todellakaan sit mä sulan tonne.”
E: “No oisitko sä halunnu jäädä tänne?”
J: “NO EN TODELLAKAAN!”
E: “Minulla on täällä näköjään uhmaikäinen lapsi mukana.”
J: “Niskakarvatki on niin kauheen näköset että jos oltais Gibraltarilla nii apina tekis pesän sinne. Mistä se palaminenki on nyt tullu, aina pitäs kaikkien rasvojen kanssa lotrata ja läträtä.”
E: “Haluutko kävellä tota rantaa pitkin vai tuolt…”
J: “Me mennää tosta välistä, se ranta haisi ihan persehomeelle.”
Turreja koijataan
Mèze on hyvin perinteinen ranskalainen kylä. Kadut ovat kapeita ja rakennukset kauniita. Kovin iso kylä ei ole ja se olikin nopeasti kierretty. Kylässä asustaa paljon kissoja ja minun piti tietysti järjestäen käydä jokaista niistä erikseen paijailemassa. Kyläkierroksen lopuksi kävelimme rantaravintolaan viinilasillisille. Valitettavasti ravintolan tarjoilija ei puhunut sanaakaan englantia emmekä me päinvastoin ranskaa, mutta onneksi tiskin toisella puolella heiluva herrasmies auttoi meitä tilaamaan juomat. Lähdön ja maksun koittaessa tarjoilijalle oli maagisesti ilmestynyt englannin kielitaito, ja hän ilmoitti juomien hinnaksi 20 euroa. Kun kysyin hämmentyneenä hintaa uudelleen, tippui hinta 15 euroon. Eipä siinä muu auttanut kuin maksaa juomat vikisemättä. Taisi olla tähän mennessä kalleimmat viinilasilliset, mitä oltiin reissulla ostettu.
Vietimme seuraavan päivän Mèzessä samalla kaavalla kuin edellisen, ravintolareissua ja siivousta lukuun ottamatta. Jay ei tosin voinut vastustaa kiusausta olla pyyhkimättä ohimennen pölyjä Sitruunan tasoilta. Lähtöaamuna ihmettelin Jaylle ääneen leirintäalueen vessoilta bongaamaani kylttiä, jossa luki, että suihkutilojen käyttö on ehdottomasti kielletty karavaanareilta, johon Jay kommentoi: “No mitä ihmettä, mitä se tarkottaa, eihän se voi pitää paikkansa??”
E:”No en minä tiedä, ei kyllä Park4nightissa ollu mitää mainintaa etteikö niitä ois saanu käyttää. Siellä luki myös että vessapaperia ei saa heittää pönttöön.”
J: “Oliko siellä roskikset vessakopeissa?”
E: “Ei ollu.”
J: “Mihin ne meinaa että ne paskapaperit laitetaan, taskuun vai?!”
Sitruunan kujeet
Olimme suunnitelleet Ranskan läpiajon pysähdyspaikat oikeastaan sen perusteella, millaisia leirintäalueita matkan varrelta löytyi. Yksi ehto oli myös, että pysähdykset eivät koukkaisi kauhean kauas ajoreittimme varrelta. Toisin sanoen emme juurikaan perehtyneet nähtävyyksiin tai siihen, millaisia kaupunkeja tai kyliä pysähdyspaikoilta löytyi.
Seuraava leirintäalue, johon suunnittelimme jäävämme muutamaksi yöksi, sijaitsi Mèzeäkin pienemässä kylässä, paikassa nimeltä Faramans. Alun perin tarkoituksemme oli ajaa Grenobleen, mutta kun selvisi, että sinne ei ilman ilmastotarraa (*Crit’Air-tarra) ajella, jäi Grenoble vain haaveeksi. Mèzestä lähtöä tehdessämme Jay huomasi, että Sitruunan takaovet eivät enää lukkiutuneet. Voi tätä ilon ja onnen päivää. Lisäksi ajomatkan aikana laturin valo päätti jälleen syttyä. Alan hieman epäillä, että Sitruuna haluaisi jäädä kotimaahansa, kun päättää aina hajota Ranskassa.
*Crit’Air-tarra on Ranskassa käytössä oleva ajoneuvon päästöluokkamerkintä. Tarra tarvitaan silloin kun mitä tahansa moottoriajoneuvoa aiotaan käyttää Ranskan matalapäästöisillä kaupunkialueilla (ZFE / ZCR). Tarra tilataan netistä ja toimitus kestää noin 10–20 päivää riippuen siitä, mihin maahan tarran tilaa.
Ranskan ilmastotarra ei takaa automaattisesti ajoneuvolle ajolupaa kaikille matalapäästöalueille, vaan tarran tilaaminen tarkoittaa sitä, että viranomaiset määrittävät ajoneuvolle päästöluokan sen ikä- ja moottorityypin perusteella. Jos kuuluu esimerkiksi heikompaan luokkaan (esim. Crit’Air 4–5), saattaa se tarkoittaa ajokieltoa tietyillä alueilla tarrasta huolimatta.
Play something country
Saapuessamme Faramansin leirintäalueelle meidät otti vastaan oikein ystävällinen ja reipas nuori herrasmies. Olimme ilmoittaneet tulostamme jo muutamaa päivää aiemmin, joten he osasivat odottaa saapumistamme. Leirintäalue näytti vasta rakennetulta; alue oli siisti ja rakennukset uusia. Sieltä löytyi myös pieni allasalue, joka tuli enemmän kuin tarpeeseen, sillä sää muuttui koko ajan painostavammaksi ja ilmassa oli ukkosen tuntua. Faramansin kylä oli kävelyetäisyydellä leirintäalueelta, mutta kylä oli niin pieni, että sieltä ei löytynyt edes kauppaa. Kylää lukuun ottamatta aluetta ympäröi silmän kantamattomiin jatkuva maaseutumaisema.
Sisäänkirjautumisen yhteydessä respassa työskentelevä herra kertoi meille, että leirintäalueelle olisi illalla saapumassa paikallinen vuohenjuustomyyjä ja vihannesmyyjä ja heiltä saisi käteisellä ostettua paikallisia herkkuja. Kävimme iltasella katsomassa myyjien tarjonnan ja matkaan lähti vuohenjuustoa, jota nautiskelimme Sitruunalla suolakeksien ja viinin kera. Siinä herkkuja nauttiessamme Jay totesi: ”Oota vaan ku nää kaikki rasvat ja hiilarit kertyy yöllä kropassa yhdeksi isoksi palloksi ja fiuu, suoraan naamaan.” Myöhemmin illalla pääsimme hieman ihmettelemään ukkosta ja salamointia, mutta vain kauempaa, sillä ukkonen ei koskaan saapunut Faramansiin asti.
Leppoisaa oleilua
Muutama seuraava päivä meni leppoisasti landella hengaillen, uiden ja leirintäalueen lähiympäristöä tutkien. Sitruunan takaovetkin olivat jälleen päättäneet mennä kiltisti lukkoon, eikä laturissakaan ollut mitään vikaa vikavalon palamisesta huolimatta. Lisäksi Jayn niska alkoi olla jo hieman paremmassa kunnossa ja pelko siitä, että pitäisi ajaa tukka putkella mahdollisimman nopeasti takaisin kotiin, alkoi laantua. Painostava ilma puolestaan jatkui ja lämpömittari alkoi lähennellä päivisin jo neljääkymmentä plusastetta. Ukkonen pyöri kyllä lähiympäristössä, mutta ei niin lähellä, että se olisi raikastanut ilmaa.
Viimeisenä päivänä Faramans -kylässä Jay alkoi korjaamaan sivuoven kahvaa, joka oli uhkaavasti alkanut tuntua siltä, että joku kerta se jäisi käteen sivuovea kiinni laittaessa. Korjailuja tehdessään hän myös ohimennen siivosi samalla, ja illalla vielä uudestaan.
Iltaisin leirintäalue oli aivan pilkkopimeä, sillä katuvaloja tai muitakaan valoja ei alueella ollut. Vessaan illalla pilkkopimeässä suunnistaessani meinasi lepakko läsähtää suoraan naamaan ja sen jälkeen pelottikin hieman heilua hämärässä ulkona. Ties mikä elukka sieltä olisi voinut lentää päin näköä.
Rajanylitys lähenee
Lähtöpäivän aamuna lähdimme sen verran aikaisin liikenteeseen, että emme kerenneet syödä aamupalaa, joten pysähdyimme matkan varrella pieneen Val-de-virieu -nimiseen kylään ostamaan aamupalat paikallisesta leipomosta. Leipomon myyjä oli pirteä ja iloinen ja kyseli innoissaan, mistä maasta olemme kotoisin. Lopuksi hän toivotti meidät vielä tervetulleiksi Ranskaan ja sanoi, että toivottavasti nautimme olostamme maassa. Valitettavasti seikkailumme Ranskan maaperällä alkoi olla kuitenkin jo loppupuolella, sillä olimme enää yhden pysähdyksen päässä seuraavan maan rajanylityksestä.
Aamupalan mumellukseen on hyvä lopettaa, Sitruunan kojelaudan valojen vilkuntaa.
