Let’s hit the road again!
Jätimme Aurinkorannat ja Fuengirolan taaksemme ja käänsimme Sitruunan nokan kohti Santa Polaa, kaupunkia Alicanten lähellä. Matkaa seuraavaan kohteeseen oli hieman yli 500 kilometriä. Noin puolessa välissä matkaa pysähdyimme tankkaamaan huoltoasemalle lähellä Almería -kaupunkia. Työnjako meni niin, että Jay tankkasi ja minä kävin maksamassa tankkauksen sisällä huoltoasemalla.
Tultuani asemalta takaisin Sitruunalle, olivat Sitruunan ovet lukossa, eikä Jayta näkynyt missään. Pälyilin aikani ympärilleni, mutta muutamaa tankilla olevaa miestä ja yhtä konepelti auki olevaa henkilöautoa lukuun ottamatta ketään eikä mitään näkynyt missään. Kohta Jayn pää nousi auki olevan konepellin kannen alta, vieressään brittiaksenttilla puhuva mies. Miehet kättelivät ja britti huuteli Jaylle kiitokset ja vilkutti vielä meidän suuntaamme iloisesti pois kurvaillessaan. Jay selitti minulle, että britti oli tullut pyytämään Jaylta apuvirtaa, koska hänen autonsa ei käynnistynyt. Jay oli reippaana autonkorjaajana apuvirran antamisen sijaan mennyt tutkimaan akun äkillisen tyhjenemisen syytä. Nopeasti hän löysikin ongelman ytimen: Auton akunkenkä oli löystynyt. Auto pärähti sutjakasti käyntiin Jayn puhdistettua ja kiristettyä akunkengän, eikä apuvirtaa tarvittu. Kaikenlaista sitä kerkeää tapahtua muutaman minuutin huoltoasemavisiitin aikana.
Saavuimme pitkän ajomatkan jälkeen Santa Polan leirintäalueelle iltapäivällä. Espanjassa muutamia satoja kilometrejä ajeltuamme täytyy todeta, että se missä Ranskassa on liikenneympyröitä, on Espanjassa liikennevaloja. Sinällään asia ei olisi niin ihmeellinen, mikäli liikennevalot sijaitsisivat pelkästään risteyksissä, mutta kun niitä löytyy myös suorilta teiltä, joissa ei ole risteystä lähimaillakaan. Lieneekö tarkoituksena ruuhkien syntymisen ennaltaehkäiseminen tai joku muu hyvä syy, joka meille ei ole auennut.
Camping Bahia Santa Pola
Camping Bahia Santa Pola oli mahdollisesti hienoin leirintäalue, jossa olimme tähän mennessä olleet. Leirintäalue oli siisti ja miellyttävän näköinen ja vessoissa oli WC-istuimet, vessapaperia, käsipaperia sekä käsisaippuaa. Ihan luksusta! Kaiken kruunasi leirintäalueen allasalue, josta löytyi kolme uima-allasta sekä kahvio. Sitruunalla syödyn päivällisen jälkeen lähdimmekin viettämään loppupäivää allasalueelle.
Seuraava päivä vierähti yhtä lailla altaalla löhötessä, uidessa ja espressoja nauttiessa. Iltapäivästä torkahdimme molemmat allasalueen aurinkotuoleille. Herättyämme höröttelimme sille ajatukselle, että nukkuessamme kuka tahansa olisi voinut ottaa Sitruunan avaimet haltuunsa, sillä ne roikkuivat vartioimattomina aurinkovarjon tukipilarissa. Alkumatkasta olimme pitäneet tarkasti huolen siitä, että auton ovet olivat aina varmasti lukossa ja avaimet sellaisessa paikassa, josta niitä ei kovin helposti ”taskuvarastettaisi”. Nyt olimme jättäneet ne suurin piirtein tarjottimelle mahdollisen varkaan napattavaksi. Mieli oli selvästi huomattavasti keventynyt alkumatkan jännityksestä, eikä enää tullut kelattua kaiken maailman kauhuskenaarioita pään sisällä.
La Isla de Tabarca
Seuraavana päivänä suuntasimme Tabarcan saarelle, jonne pääsi näppärästi Santa Polan satamasta. Satamaan leirintäalueelta kävellessämme mietimme, että millaisenhan työn ja tuskan takana olisi metsästää lippuja taksiveneeseen, joka veisi meidät saarelle. Mikäli vanhat merkit julkisten käyttämisestä pitäisivät paikkansa, emme löytäisi koko venettä, lipunmyynnistä puhumattakaan. Kuinka väärässä tällä kertaa olimmekaan. Kun saavuimme satamaan, huuteli meille jo kaukaa rouvat satamasta löytyvältä kojulta, että olemmeko menossa Tabarca -saarelle ja liput ojennettiin meille kouraan ennen kuin olimme kerenneet kunnolla edes kojulle saakka. Kojulta meidät viitottiin suureen veneeseen ja olimme silmänräpäyksessä matkalla saarelle.
Tabarca on pieni kuvankaunis saari Espanjan rannikon edustalla, vain muutaman kilometrin päässä Santa Polasta. Pinta-alaltaan 0,3 km²:n kokoinen saari kuuluu Alicanten maakuntaan, ja sen asukasluku on alle 100 henkeä. Toiselta päästä saarta löytyy satama, komea majakka sekä suljettu hautausmaa ja toisessa päässä sijaitsee Tabarcan kylä. Aikaa saarella saa kulumaan noin nelisen tuntia. Saarella voi nauttia sen rannoista, meren antimia tarjoilevista ravintoloista, ihmetellä saarella asustavia kissoja sekä niille rakennettuja koteja, vierailla saaren museossa ja kierrellä saaren nähtävyyksiä.
Matka saarelle kesti hieman yli puoli tuntia. Perille päästyämme suuntasimme ensimmäiseen vastaantulevaan ravintolaan kahville. Yllätyimme sekä ravintolan hinnoista että palvelun laadusta. Hinnat olivat poikkeuksellisen korkeat: Mehu, vesi ja cappuccino maksoivat 15 euroa eikä palvelua meinannut millään saada. Juomat juotuamme ja kolmannen kerran laskun perään kyseltyämme kävin maksamassa juomat tiskillä ja lähdimme ravintolasta livohkaan niin nopeasti kuin suinkin pääsimme.
Saarella päivän kierreltyämme, nähtävyyksiä katseltuamme, kulkukissoja ihasteltuamme ja ylihinnoitellut jäätelöt syötyämme suuntasimme taksiveneellä takaisin kohti Santa Polaa. Olemme olleet tällä reissulla poikkeuksellisen monessa paikassa samaan aikaan suurten koululaisryhmien kanssa, eikä Tabarca ollut poikkeus. Lapsia kirmasi ympäriinsä niin paljon, että tila saaren kaduilla ei meinannut välillä riittää. Ruuhkasta huolimatta kokemus oli mielenkiintoinen, vaikkakin saari oli kokonsa puolesta nopeasti kierretty, eikä nähtävää ollut niin paljon kuin olimme ymmärtäneet. Santa Polaan saavuttuamme kävelimme satamasta takaisin leirintäalueelle ja päivän päätteeksi kävimme vielä pulahtamassa iltauinnilla leirintäalueen altailla.
Penkki irti
Seuraavan päivän suunnitelmana oli suunnata bussilla Alicanteen, jonne Santa Polasta on 18 kilometriä. Allasalue huuteli meitä kuitenkin niin houkuttelevasti, että päätimme viettää jälleen yhden päivän altaalla uiskennellen ja aurinkoa ottaen. Emme kuitenkaan halunneet missata Alicante -visiittiä, joten otimme leirintäalueelta yhden ylimääräisen yön, jotta kerkeäisimme seuraavana päivänä kaupunkikierrokselle Alicanteen ennen matkan jatkumista.
Starttasimme aamun aikaisin ja varauduimme siihen, että bussipysäkin löytäminen tulisi olemaan työn ja tuskan takana. Mutta kuinka väärässä jälleen olimmekaan. Olimme kävelleet noin 500 metriä leirintäalueelta, kun bongasimme linja-autoaseman aivan nenämme edestä. Liputkin saimme ostettua sujuvasti, joten ei muuta kuin bussiin ja matkaan.
Bussimatkalla lähettyvillämme istui nuori brittipariskunta kovaan ääneen höpöttäen. Hetken päästä pariskunta tuli näyttämään meille puhelimellaan google kääntäjää, johon he olivat kääntäneet englannista espanjaksi kysymyksen: ”Is this bus going to Santa Pola? / ¿Este autobús va a Santa Pola?” Mitä ilmeisimmin pariskunta oli luullut meitä paikallisiksi, tai ainakin käytäväpaikalla istuvaa Jayta. Kerroin pariskunnalle, että valitettavasti kyseinen bussi on menossa Alicanteen, ei Santa Polaan. Tämän jälkeen pariskunnan mies meni hieman paniikkiin, johon hänen tyttöystävänsä reagoi sanomalla: ”It’s alright, it’s alright, we’re gonna be alright. There’s the next busstop right there.” Bussin pysähtyessä pysäkille pariskunta jäi pois kyydistä. Katsellessamme pariskunnan lähtöä bussista Jay totesi: ”Aika rauhallisesti ne otti ton että olivat väärässä bussissa. Mä olisin repiny tän penkin tästä irti.”
Castle on the hill
Alicante sijaitsee Espanjan itärannikolla Valencian itsehallintoalueella Alicanten maakunnassa, jonka pääkaupunki Alicante on. Alicanten keskustaa koristaa kilometrin mittainen hiekkaranta. Alicante sopii niin ranta- kuin kaupunkilomailuun: Rannalta on kätevä suunnata kaupungin vilkkaille kaduille, josta löytyy kiinnostavia nähtävyyksiä, laaja ravintolatarjonta ja vilkas yöelämä.
Alicanten katuja aikamme kierreltyämme päätimme kiivetä Santa Bárbaran linnalle, joka sijaitsee kaupungin keskustan yllä korkealla kukkulalla. Kävelypolku linnalle kulki mäntymetsän ja puistoalueiden halki, joskin kauniiden maisemien ihaileminen jäi vähemmälle tuskaillessamme paikoittain jyrkkiä mäkiä. Helteinen päivä nosti hien hyvin pintaan jo reilusti ennen kuin pääsimme linnalle saakka. Kierros linnalla oli ilmainen ja maisemat linnalta alas kaupunkiin ja merelle olivat ehdottomasti tarpomisen arvoiset. Alas linnalta käveltyämme kävimme vielä syömässä tapaksia ravintolassa, ennen kuin suuntasimme bussilla takaisin Santa Polaan.
Leirintäalueelle saavuttuamme kävimme luonnollisesti vielä iltauinnilla. Jay ei yleensä viihdy vedessä kauaa, kun minä puolestani voisin veteen päästyäni uiskennella loputtomiin.
J: “Noni, mennää.”
E: “Eikä vielä!”
J: “kyllä.”
E: ”Vielä pari minuuttia.”
J: “Sä oot ku pikkulapsi.”
Muutaman minuutin kuluttua Jay totesi, että: ”Noni, alas tulla nyt sieltä.” Minä esitin kuuroa ja piilouduin veden alle. Takaisin pinnalle tultuani totesin: ”Menin piiloon”, johon Jay vastasi: ”Joo huomasin, noin mäki aina tein sillo ku olin neljä.”
Aamulla oli aika jättää Santa Polan leirintäalue taakse ja jatkaa matkaa. Seuraavaksi pysähdyspaikaksemme oli valikoitunut Tarragonan kaupunki ja matkaa sinne oli 450 kilometriä. Olin lueskellut matkamme aikana siitä, että joidenkin suurkaupunkien hanavettä ei suositella juotavaksi ja koska Tarragona sijaitsi Barcelonan lähettyvillä, aloin selvittää Tarragonan hanaveden juomakelpoisuutta automatkan aikana. Sen lisäksi, että Barcelonan hanaveden laatu oli Googlesta löytämieni tietojen mukaan huono, vielä huonompi se oli Alicantessa, jossa hanavettä ei suositella juotavaksi lainkaan. Tämä oli hyvä tietää näin viiden päivän Santa Polan /Alicanten hanaveden juomisen jälkeen. Vaikka Tarragona on 100 kilometrin päässä Barcelonasta, totesimme parhaaksi vaihtoehdoksi ottaa varman päälle ja juoda Tarragona -reissumme aikana vain pullovettä.
Ihana Las Salinasin leirintäalue
Tarragonan leirintäalue (Camping Las Salinas) ei ensisilmäyksellä tehnyt meihin suurta vaikutusta. Autopaikat olivat ahtaita eikä vapaita paikkoja ollut kuin muutama. Lisäksi alue näytti hieman nuhjuiselta, rakennukset repsottivat sieltä täältä. Ensivaikutelmaan ei kuitenkaan kannattanut luottaa, sillä loppujen lopuksi alueesta muodostui yksi lempipaikoistamme, johon myöhemminkin palasimme monesti kaihoisasti reissua muistellessamme. Leirintäalueen väki koostui pääosin paikallisista, jotka olivat ystävällisiä ja avuliaita. Jo omalle paikallemme peruuttaessamme tuli muuan paikallinen vanhempi herra viittomaan auton ulkopuolelle, jotta saimme auton paikalleen osumatta muihin autoihin tai ympärillä oleviin tolppiin. Lämpimän sään lisäksi alueella vallitsi lämmin, autenttinen ilmapiiri. Lisäksi alue oli merenrannan välittömässä läheisyydessä ja maisemat olivat henkeäsalpaavat. Iltaisin oli rauhoittavaa nukahtaa tasaiseen aaltojen huminaan.
Aggressiivinen aalto
Saapumispäivän vietimme Tarragonan leirintäalueella sekä alueen rannassa. Uimassakin kävimme useampaan otteeseen. Meressä uidessamme sain kuulla moneen kertaan Jayn saarnan, kuinka merta tulee kunnioittaa, eikä liian kauaksi rannasta saisi uida: “Nyt ihan oikeesti, et mee yhtään kauemmas rannasta. Tännepäin!! Merta täytyy kunnioittaa!” Hetken päästä viimeisimmästä saarnastaan Jay hyppäsi pää edellä isoon aaltoon sellaisella läsähdyksellä, että ääni kantautui varmaan Barcelonaan saakka. Tämän käsittämättömän läsähdyssukelluksen jälkeen päätimme jättää sen päivän uimiset sikseen ja suunnata iltatoimille.
Myös seuraava päivä vierähti leirintäalueella hyvästä ilmasta nauttien ja meressä uiden. Jay valitti hieman niskakipuaan, jonka edellisen päivän läsähdys oli aiheuttanut. Iltapäivällä kävimme läpi tulevia pysähdyspaikkojamme, joita olin kirjoittanut ylös.
J: “Miks sulla on toi yks kaupunki ihan typerästi kirjotettu??”
E: “Se on englanniksi.”
J: “Miksi ihmeessä???”
E: “Koska jos se on suomeksi ja lyön sen Google mapsiin niin se ei löydä sitä.”
J: “Niin ku sulla on se typerä puhelin englannin kielellä.”
E: “Niin, jotta oppisin paremmin englantia.”
J: “Minulla ei tollasia typeriä englanninkielisiä juttuja tarvi olla, minulla on vaimo.”
It feels like I ate the sun!
Iltasella Jay kokkasi meille päivällistä. Itse en siedä tulista ruokaa juuri ollenkaan ja vaikka Jay tulisesta ruuasta pitääkin, oli kyseinen ruoka hänenkin mielestään poikkeuksellisen tulista. Tulisuus johtui ruuan joukkoon heitetyistä jalapenoista, joiden tulisuusaste on aivan eri luokkaa Suomen säilykejalapenoihin verrattuna. Tulisuudesta huolimatta ruoka oli niin hyvää, että jatkoin sitkeästi syömistä, vaikka suussani oli sellainen tunne, että olisin nielaissut auringon. Jay katsoi huvittuneena vieressä, kun söin huohottaen naama punaisena, silmät vetisinä ja nokka vuotaen. Muutamaan otteeseen ennen seuraavaa suullista yritin myös puhaltaa ruokaa, ihan kuin ruuan tulisuus olisi siitä muka lieventynyt.
Päivällisen jälkeen asetuimme katsomaan tietokoneelta jääkiekon MM-kisojen finaalia. Suomen voitettua MM-kultaa ei voitonhuumasta meidän ilakointiamme lukuun ottamatta ollut tietoakaan, sillä taisimme olla leirintäalueen ainoat, jotka tiesivät koko finaalista, tai oikeastaan koko jääkiekon MM-kisoista.
Tähän on hyvä lopettaa, leijonien karjuntaa.
